Minä ja uneni.

Whoaa! Helsinki, täältä tullaan!! Täällä junalla matkustaessa on luppoaikaa riittämiin, joten näen sen oivana tilaisuutena kirjoittaa jotain tähän blogiin ja hyvällä omatunnolla. ;) Joo, kuten mä kerroin jossakin aiemmassa postauksessani, et oon läpäissyt Fulbright Centerin stipendiohjelman ensimmäisen karsintavaiheen (apurahahakemus + pari englanninkielistä esseettä + pari suosituskirjettä + Gallaudetin hyväksymiskirje + ylioppilastutkinnon todistus + yliopiston opintorekisteriote + tietoja Gallaudetin lukukausimaksuista ja muista maksuista + jotain muuta höpöhöpö tärkeetä) ja nyt minut kutsuttiin seuraavaan vaiheeseen eli haastatteluun! :) Jännittää!!

Eikä mun jännitystä auttanut yhtään se, et mä näin unta siitä haastattelusta viime perjantain ja lauantain välisenä yönä. Siinä unessa kaikki meni pieleen pahimmalla mahdollisella tavalla!! :P Unessani mä saavuin paikalle hyvissä ajoin. Siellä paikan päällä joku random työntekijä esitteli koko toimiston mulle ja neuvoi mua odottamaan aulassa. Sanoi, että haastattelun alettua mä voisn mennä itse sieltä suoraan  7.kerrokseen, missä haastattelu olisi. Nyt jälkeen päin mä kyl ihmettelen, et miksi juuri tuo 7. kerros? :D heh. Kehotuksesta menin hissin viereen odottamaan ja aloin myös odottaa tulkin saapumista. Mut kun haastattelun piti alkaa, tulkkia ei näkynyt vieläkään missään! Niinpä päätin mennä haastatteluun ilman tulkkia, mutta en jotenkin päässyt hissillä 7.kerrokseen, vaan hissi pysähtyi aina sitä edelliseen tai seuraavaan kerrokseen. Ei auttanut, vaikka olisin painanut miten monta kertaa 7.kerroksen nappulaa. Menin paniikkiin ja mietin, että en todellakaan voi missata tuota haastattelua!!

Unessani mä kuitenkin tulin siihen tulokseen, et tulkki on syypää koko juttuun ja siihen, miksen pääse 7.kerrokseen. (jep, tosi loogista...mutta unten maailmassa kaikki on mahdollista! :D) Mietin, että ehkä mun pitäisi sitten odottaa tulkkia vielä ja mennä sen kanssa haastatteluun, kuten olisi ollut tarkoitus tapahtua. Niinpä menin takaisin aulaan ja katsoin, et tulkki ei ollut vieläkään tullut. Silloin olin jo 10min myöhässä. Haastattelu kestäisi siis vain 30 minuuttia. Menin paniikkiin ja juoksentelin ympäri aulaa ja etsin koko ajan tulkkia, mutten löytänyt.. Niinpä päätin mennä ulos. Ajattelin, et tulkki ehkä saapui vasta ja on yhä parkkialueella, mutta ketään ei näkynyt missään. Kävelin tietä eteenpäin ja huomasin, et tulkin auto pysähtyi sinne tien varrelle kaukana rakennuksesta. Sit tulkki nousi autosta. Enkä voinut uskoa näkemääni: tulkilla oli vain turkoosit bikinit päällään! Ja oli todella, todella ruskettunut.. Tulkki vain väläytti häikäisevän hymyn ja tervehti iloisesti... :D En muista kysyinkö unessani, et miksei tulkki pukeutunu tai mikä olisi ollu tulkin vastaus siihen...

Meninkin sitten tulkin kanssa yrittämään hissiä uudelleen. Mutta hissi ei edellenkään pysähtynyt oikeaan kerrokseen ja olin ihan että apuvaa, ei voi olla totta!!! Olin jo jotain 20 minuuttia myöhässä! Mut onneksi parin uusintayrityksen jälkeen onnistuttiin vihdoin pysähtymään oikeaan kerrokseen. En enää muista miten itse haastattelu sujui. Mut mä muistan sen, että haastattelijat olivat ihan WTF, kun näkivät tulkin ja mä olin kuolla myötähäpeään. :D

Elikkä näillä fiiliksillä mennään huomisen haastatteluun...;) Pitäkää paljon peukkuja!! <3

<3:llä Olga

P.S. Voi ei, en oikein osaa hillitä itseäni!:P Kalpis-karkkikauppa Jyväskylän matkakeskuksessa on niiin vaarallinen!! Junaa odotellessa on aina tylsää ja siinä samalla on tosi vaikeaa vastustaa ja olla piipahtamatta tuossa petollisen houkuttelevassa pikkupuodissa.. Ta´daa! olet yhtäkkiä 7 euroa köyhempi ja järjettömän iso karkkipussi on laukussasi..voi ei..:( No, nyt sä Nepa saat (mä pakotan) sit luvan syödä ainakin puolen tuosta pussista!!! ;)

♡ Posti Exprès ♡

Moi kaikille! <3

Toivottavasti kaikilla oli kiva viikonloppu!:) Nyt kun oon päässyt blogaamisen makuun, niin ajattelin jakamisen silkasta ilosta kertoa yhden mielestäni tosi hauskan jutun... Ennen kun tää mun hheiii mullakin on blogi ja sitä on niin kivaa kirjoittaa-intoiluni lopahtaa. :D Mut toivotaan toki, ettei tää intoilu lopu!! Tai ainakaan siihen asti, kun oon jo käynyt nauttimassa elämästäni siellä kaukana valtameren takana ja palannut sieltä takaisin kotosuomeen sanomaan "moii mä oon taas täällä, oliko ikävä??" kaikille ihanille tutuille. :)

Nii-iiin, näetkö samaa kuin mä?? Sama kirje sileänä ja romuna? :D Sitä mäkin. Heräsikö uteliaisuus?? Jep. Ota mukava asento ja ala lukeen! ;)

Kuten pitääkin, siis jos Gallaudetiin vaan mielii päästä, mä siis olin täyttänyt IVSP-ohjelman hakemuslomakkeita hyvissä ajoin. Mä siis täytin hakemuslomakkeita jo viime tammikuussa, tai siis itse lomakkeita olin täyttänyt jo joulukuussa, mutta sain kasaan kaikki tarvittavat liitteet sitten vasta tammikuussa.. Niin, sä varmaan muistat, miten mä iloitsin hehkuttaa hyväksymiskirjeestä mun ekassa postauksessani? Mutta eikö hyväksymiskirjeen olisi pitänyt sitten saapua jo ajat sitten, jos mä kerran olen täyttänyt lomakkeita jo hyvissä ajoin, kuten tammikuussa? Mutta itse postittaminen kyllä venyi pikkasen, kun tää Gallaudetin vierailevien opiskelijoiden yhteyshenkilö ei ole vastannu mun pariin, sponsoreihin liittyviin kysymyksiini s-postissa. Mä siis ihmettelin, kun hakemuslomakkeissa luki, ettei hakemusta voida käsitellä, jos niistä puuttuu lukukausimaksuja maksavien sponsoreiden tietoja.. Eihän minulla ollut vielä sponsoreita siihen aikaan. Pari viikon päästä kävi ilmi, että tää yhteyshenkilö koki inhimmillisen unohduksen ja luuli koko ajan, että on vastannu mulle. Mutta vastaus olikin sen luonnoskansiossa keräämässä pölyä! :D

Eipä tässä mitään ja sain sittenkin vastauksen kysymyksiini, että hakemus voidaan sittenkin lähettää ilman näitä tarvittavia tietoja. Jes! Ilman sponsoreita en olisi muutenkaan pystynyt täyttämään tarvittavia tietoja. Ja ilman tätä hakemusta hyväksymiskirje ei olisi tulossa ja mä ehdottomasti tarvitsisin sitä mun apurahahakemuksiini. Olisin sitten "caught in a double bind" -tilanteessa. Mutta onneksi vastaus tuli loppujen lopuksi ja ajattelin, että nyt alkoi olla hieman kiire. Niinpä ostin tämän kalliin ja hienon Posti Exprès-kuoren, jotta menisi perille nopeammin ja saisin näin myös hyväksymiskirjeen nopeammin. Aika loogista, eikö?? Laitoin sitten kaikki paperit siihen sisälle, eikä enää ollut muuta kuin tervemenoa amerikkaan koko kirje! Ilmoitin Gallaudetin yhteyshenkilölle, että hakemukseni on nyt matkalla sinne käsittelymaksuineen  ($50.00, joka muuten näyttää mielestäni ihan leikkirahalta) ja hakemuksen pitäisi olla siellä joskus viikon sisällä.

Aikaa kului ja mä hehkutin kaikille kysyneille, että tämä tyttö on hakenut Gallaudetiin, jeeaah! Tarkistin säännöllisesti (en enää muista miten usein, mut toivottavasti en ihan päivittäin sentään...;) ) sähköpostista, et joko tuli tietoa siitä, saapuiko mun hakemukseni. Mutta sitten muutamia viikkoja oli kulunut, enkä ole kuullu mitään uutta. Mä en kuitenkaan enää kehdannut pommittaa sitä yhteyshenkilöä sähköposteilla, kuten mä tein tammikuussa, vaan odotin kiltisti ja maltillisesti. Uskottelin itselleni, että kyllä hakemus on varmasti jo perillä ja sitä käsitellään parhaillaan ja hyväksymiskirje vielä tulee ennen kun huomaankin. Mut kun hyväksymiskirjettä ei ole näkynyt missään ja aikaa kului kulumistaan, mä lopulta rohkenin tiedustelemaan yhteyshenkilöltä, että joko on hakemukseni saapunut...?

Tuli vastaus, ettei ole saapunut vieläkään. Eeh? Kuulunko mä nyt siis niihin harvoihin, joiden posti on joskus hävinnyt kaikkien sekaan tässä perinteisessä, mutta luotettavassa, postijärjestelmässä? Mutta onneksi mä myös skannasin hakemukseni talteen ja mä myös postitin sen sähköisesti Gallaudetiin siinä samalla, kun laitoin fyysisen kirjeen menemään. Mutta silti mun leikkidollarini ovat siinä kuoressa! Päätin kuitenkin, että mä voin sittenkin maksaa toista 50 dollaria jollakin luottokortilla. Pääasia, et hakemus menee läpi! Mutta sitten muistin, että mulla oli pikapostin kuitti tallessa jossain, ja uteliaisuuttani mä tarkistin netistä lähetyskoodilla, et missä ihmeessä se kirje oikein luurasi. Mutta arvaa mitä? Se oli kyllä oikeassa osoitteessa, eli Yhdysvaltojen Washington D.C.:ssä, mutta sitä oli yritetty luovuttaa Gallylle tuloksetta joitakin viikkoja. Eivät ilmeisesti onnistuneet tavoittamaan Gallaudetia? Outoa. Joten kerroin heti tästä Gallaudetin yhteyshenkilölle.

MUTTA!!! Parin päivän päästä mä tulin pitkän koulupäivän jälkeen kotiin ja löysin tämän kovia kokeneen kirjeen meidän eteisen lattialta!!! Vai oliko se pyykkitelineen päällä? Oli miten vaan, mutta siinä se kirje oli!!!! Meidän kotonamme!!! En todellakaan tiennyt pitikö mun nauraa vai itkeä. :D Olin silloin myös vastaamassa kaverini Sissin tekstariin ja otin heti siinä kuvan kirjeestä Sissille ja tekstasin perään "LOL". Mutta eihän se ollut mun vikani, jos en tiennyt, että tää pikaposti on sellainen "ovelta-oveen lähetys"??? Eihän?

Mutta onneksi nyt on kaikki hyvin, mä siis sain leikkirahani onnellisesti takaisin ja maksoin heti Gallylle hakemukseni käsittelymaksun. Hyvin onnistui mun visaelectronilla tuo maksu, huh. :) Oon ainakin asteetta tai paria viisaampi nyt: 1) Skannaa AINA tärkeät asiapaperit (minkä mä onneksi tein)! 2) Hakemusta ei kannata postittaa pikapostilla, vaan perinteisellä, tylsällä ja halvalla kirjeellä. :D hahhaa!

Toivottavasti tästä tarinasta saa ainakin hyvät naurut, niin ei mennyt turhaan kaikki tämä! ;) Ja tuo palautettu kirje on todellakin kokenut kovia ja sen kaikki kulmat ovat kulutettu melkein puhki! Kuva ei tehnyt "oikeutta" näille kulmille, harmi! :( Mutta huh, loppujen lopuksi kaikki on hyvin. Toivottavasti ei käy samoin ainakaan mun apurahahakemusteni kanssa, vaan ovat turvallisesti joissakin kukin toimistoissa odottamassa käsittelyään! :D

<3:llä astetta viisaampi Olga

Postage stamps

Ulkopuolisen silmin tämä Me & My Dreams -projekti saattaa näyttää oikealta unelmalta ja ruusuilla tanssimiselta(?). On varmasti jännittävää aikaa, kun hakee johonkin eksoottiseen (heh!) yliopistoon ja sitten odotella kaikessa jännityksessä hyväksymiskirjettä. Ja vielä ne apurahat! On varmasti hauskaa surffailla netissä ja valikoida sieltä löydettyjä, sopivia järjestöjä, joille kehtaa jättää apurahahakemukset. Mutta kun ei. :D Eikä Yhdysvalloissa välttämättä ole ihanaa koko ajan, ku mä varmaan vain ikävöin takaisin Suomeen, heh :D

Kaikki tämä on oikeasti niiiiiin puuduttavaa ja aikaavievää hommaa. Huh. Välillä tekee kyllä mieli heittää pyyhettä kehiin ja luovuttaa. Olisi vaan paljon helpompaa jäädä tänne turvalliseen, kotoisaan Suomeen. :D Mutta onneksi mä jaksan aina välillä haaveilla ja jännittää ja antaa perhosten lennellä vapaasti mahanpohjassani, sillä juuri nämä saavat mua jaksamaan viedä tätä prosessia eteen päin. Tässä joutuu tekemisiin yllättävän monen eri ihmisen kanssa ja juuri tämä ottaa paljon aikaa ja viivyttää koko prosessia. Kuulotutkimuksen ajan varaaminen ja tutkimuksessa käynti (Ihme!! Gallaudet on varmaan ainoa yliopisto, jota kiinnostaa opiskelijoiden niin yksityinen asia kuin auditiivinen status, heh :D), sähköpostien vaihtamista Gallaudetin yhteyshenkilön kanssa ja vastaamatta jättäminen (siis hän unohti vastata, en mä. Tästä sit tiedossa seuraavassa tai sitä seuraavassa postauksessa! PST. tää on osa tosi mehevää juttua, muuten!! mun mielestäni ainakin...), suosittelukirjeiden metsästäminen ja niiden odottaminen, tarvittavien asiapapereiden kasaaminen apurahahakemuksiin liitteiksi, kaikennäköisten hakemuslomakkeiden täyttäminen, englanninkielisten esseiden kirjoittaminen joidenkin hakemusten liitteiksi ja niin edelleen... Eri järjestöillä on eri hakemuslomakkeet tai eri vaadittavat asiapaperit niiden liitteiksi... Kuvittele itteäsi Kelassa hoitamassa asioitasi kuukauksiksi! :D Mutta onneksi mulla on omaa elämää ja paljon muutakin, kuten opiskelu ja kaverit. Eikä tämä nopeuttanut yhtään koko prosessia, ei todellakaan.. ;)

Harmi, ettei Jyväskylän yliopistolla ole vaihtosopimusta Gallaudetin kanssa. Meidän pikku yliopisto oli kyllä yrittänyt vuosia tehdä sopimusta, mutta tietenkään Iso ja Mahtava Amerikka ei kiinnostunut näkymättömästä Jyväskylästä. ;) Niinpä koko yritys kuivui kasaan. Gallaudet varmaan kuvitteli, ettei sieltä ole suurta kiinnostusta tänne Suomeen toisin kuin täältä sinne, jolloin sopimus ei olisi ollut kannattavaa Gallaudetin puolelta. Silti mä oon kuullut meidän yliopiston amerikkalaiselta opiskelijalta (tää on käynyt Gallaudetin kanssa), et se tietää joitakin tyyppejä Gallaudetista, jotka olisivat kovasti kiinnostuneita mahdollisuudesta opiskella täällä... :D 

Mun siis piti tehdä kaikki itse alusta asti. Silti koko tämä sekasorto on opettanut mulle paljon... En olisi osannu odottaa, että jo nyt on opittu niin paljon yhtä ja toista, eikä vasta ensi syksynä, kun olen valtameren takana ja vuosi Gallaudetissa alkaa..:P Mä siis tein nyt tällaisen postauksen, sillä tämä päivä oli pyhitetty taas näiden asioiden hoitamiselle. :D Tässä  joitakin kuvia teille todisteeksi! ;)

Päivän saldo: neljä apurahahakemusta lisää! :) 

Vaikka mä olen kyllä jättänyt joitakin isompia hakemuksia ennen,
ei kuitenkaan ole yhtään huono idea hakea apurahaa myös niihin
pienempiin kuluihin, kuten kurssikirjoihin tai muihin tarvikkeisiin. ;)

Tähän päivään mahtui myös Gallaudetin terveystietolomakkeiden täyttämistä. 

LUE hauskat kysymykset!! :D

Postilenkillä.

Välillä oli hyvä tuulettaa aivoja ja käydä lenkillä siinä samalla. Aah! 

Rahoitussuunnitelma ja Gally-kansio. 

Kiitos iskälle skype-tsemppaamisesta ja parista hyvästä vinkistä, en olisi osannut. :D

Onneksi lopulta ihana sauna-ilta korjasi kaiken stressin pois! Nyt voi kirjoitella tätä turhanpäiväistä blogia niin puhtaalla omatunnolla kui voisi, kun tietää tehneensä kaikenlaista tärkeää. ;)

Mutta silti tiski odottaa. :(

<3:llä Olga

Tätä huumaavaa tunnetta.

Kylläpä tämän blogin pitäminen on tosi jännää puuhaa.. Vaikka nyt ei kyllä ole kaikkien paras aika laittaa uuden blogin pystyyn ja kandityö vaatii kipeästi huomioitani, mä en silti malttanu olla seuraamatta aina välillä ja pitkin päivää tään blogin tilastoista, et moniko on piipahtanu täällä ja mistä...:D Tässä on niin kaikennäköistä jännää.. Mä "bigbrotherina" esimerkiksi voin katsoa jopa mitä selaimia tai laitteita lukijat ovat käyttäneet..:D Nyt tajuan tätä huumaavaa tunnetta, josta moni blogaaja niin kovasti puhuu, tai sitä, miten paljon kommentit saavatkaan innostumaan kirjoittamaan uuden postauksen..:D

Öö. Myönnän, et ennen mä nauroin koko jutulle. Siis tälle blogaamiselle. Huomionkipeää touhua, haha. Niin mä ajattelin. Vaikka mä kyllä aina innostun, jos jotkut kaverit rupeavat blogaamaan ja tykkään hirveesti lukea heidän seikkailuistaan. Mä en myöskään oikein malta odottaa, et koska kirjoittavat uuden postauksen. Enkä mä nyt sillä, et mun ystävät olisi huomionkipeitä tai jotain sellaista… päin vastoin! Ne ovat tosi ihania ja niiden blogit ovat yhtä ihania! Mutta silti. Minäkö blogaamaan? hahahaa höhöö, hyvä vitsi! :D en mä niin huomionkipeä ole. Hah. Mutta nyt mä kuitenkin joudun syömään sanojani ja viittomiani takaisin. :D Eikä tää ollut varmaan ensimmäinen kerta, kun kävi niin. Ja niin tulee varmasti käymään vielä. ;) Tätä on osa sitä aikuiseksi kasvamista(?). Ei pidä sanoa ei koskaan.

Mutta mitä uutta tässä mun Me & My Dreams-projektissa on ehtinyt tapahtua sitten ensimmäisen postauksen?? Sain tietää, et meikä pääsi Fulbright Centerin haastatteluun! Jes! Eilen siis tuli sellainen sähköposti, jossa mut kutsuttiin sinne stipendihaastatteluun ensi viikolla. Fulbright Center on yksi niistä paikoista, joihin oon jättänyt apurahahakemuksen, ja oon nyt läpäissyt ensimmäisen karsintavaiheen. :) Toivottavasti haastattelu sujuu niin, että minut valitaan sen stipendilähettilääksi ja saan enintään 10 000 dollaria apurahakassaani. Jännää! Mut helsinkiläiset kaverit hei, tää siis tarkoittaa, et oon TULOSSA sinne etelään ainakin pariksi yöksi! <3

Eipä mulla nyt muuta. Lähdenkin nyt tästä dyykkaamaan yliopiston kirjastosta ilmaisia kirjoja ja kirjoittelemaan kandia. Moidoo! :)

<3:llä Olga

Se ihka ensimmäinen postaus.

Apuva!! Nyt se tässä tuli! Ensimmäinen postaus! Heh. Olen aina sanonu, etten ikinä perusta omaa blogia ja ettei musta ole kirjoittajaksi. Mutta miten nyt kävikään. Joo tiedän, tiedän, mitä ajattelet: Samaa ovat sanoneet kaikki blogikirjoittajat heidän ekassa postauksessaan. :D heh.

Joo, mä siiis päätin vihdoin ja vihdoin perustaa tämän blogin pystyyn, kun sain tällaisen tekstin mun sähköiseen postiin:

Nyt mua alkaa jännittämään hirmusti!! Vaikka olen päättänyt lähteväni Gallaudetiin jo viime elokuussa, vasta nyt kaikki valkeni: mä taidan olla lähdössä ihan oikeasti. Siis jos mä vaan saan apurahoja. Mutta silti joka kerta, kun olen ottamassa seuraavan askeleen, mahanpohjassani alkaa lennellä kaikennäköisiä perhosia. :D Kun selailin ensimmäistä kertaa Gallaudetin WWW-sivuja päätökseni jälkeen. Kun juttelin Gallaudetissa vuoden opiskelleen kaverini kanssa. Kun otin ensimmäistä kertaa yhteyttä Gallaudetin vierailevien opiskelijoiden yhteyshenkilöön. Kun täytin Gallaudetin IVSP-ohjelman hakemuslomakkeita. Kun laitoin ensimmäinen apurahahakemukseni menemään. Mutta nyt tuli se kauan odotettu hyväksymiskirje! Takaraivooni iski valtava, julma totuus: mä oon menossa! Mitä jos Rikua ja kaikkia ystäviä tulee kova ikävä, etten selviydy?? Tämä on sittenkin huono idea!! Miten ehdin sanoa heipat rakkailleni, jos alkaa olla hirmu kiire jo nyt?? En olisi osannut odottaa näitä fiiliksiä.. Luulisi, että hyppisin ilosta tästä hyväksymiskirjeestä, mutta kun ei! :D

Nyt muutamien päivien päästä, kun olen ehtinyt sisäistää ja sulatella kaikkea tätä, taidan olla innoissani koko tästä. Jee! Samalla kypsyi myös päätökseni perustaa tään blogin pystyyn. Saa nähdä kirjoittelenko tästä lähtien yhtä ahkerasti. ;) Oon ajatellut, että koska oon aina ollut huono kirjoittamaan päiväkirjaa, ja haluan muistella tätä elämäntaipalettani myös vuosien päästä, niin miksen kokeilisi blogia jonkinlaisena päiväkirjanani, jospa se toimii.. ;) saa nähdä miten tässä käy! 

<3:llä Olga